Aikamuto Imperfekti
Простое прошедшее время время

Kahdenkymmenen vuoden uni

(продолжение)

Kun Rami tuli kylään, hän näki paljon ihmisiä, mutta ei ketään, jonka hän olisi tuntenut. Se tuntui hänestä kummalliselta, sillä olihan hän hyvä ystävä monen kyläläisen kanssa. Nämä ihmiset olivat kaikki pukeutuneetkin niin oudosti ja kuiskailivat toisilleen, kun hän kulki ohitse. Jopa koiratkin haukkuivat luullen häntä muukalaiseksi.

Kylä ei myöskään ollut enää entisensä. Tiet ja kadut olivat kaikki tuntemattomia ja rakennukset uusia. ”Voiko pieni kylä muuttua näin paljon yhdessä yössä”, Rami mietti. Kun hän lopulta löysi oman kotinsa, hän ei ollut uskoa silmiään! Kotitila näytti aivan siltä kuin siellä ei olisi asuttu aikoihin, niin rappiolla se oli.

Surullisena Rami kuljeskeli ympäriinsä. Kun hän sitten yllättäen näki kuvansa kaupan ikkunassa, hän kauhistui! Hänellä oli pitkä parta ja muutenkin hän näytti vanhalta mieheltä. Ei ihme, että ihmiset tuijottivat häntä! Nyt Rami ymmärsi, että hänen oli täytynyt nukkua paljon kauemmin kuin vain yhden yön – varmasti satoja öitä. Ehkä kylässä ei enää ollut ainuttakaan ihmistä, joka muistaisi hänet.

Sillä välin väkijoukko oli kerääntynyt Rami Rehdin ympärille. ”Olen Rami Rehti”, hän sanoi, ”muistaako kukaan minua?” Useimmat kyläläiset ajattelivat, että vanha mies oli höperö, mutta sitten eräs nuori nainen tarttui Ramia hihasta. ”Sinun täytyy olla minun isäni”, nainen sanoi, ”sillä äitini kertoi minulle aina tarinaa, kuinka sinä katosit vuorille.”

Sitten tytär kertoi Ramille, mitä oli tapahtunut Ramin katoamisen jälkeen ja lupasi lopuksi, että Rami saisi asua hänen luonaan. Niin Ramista tuli osa perhettä ja tyytyväisenä hän piteli lapsenlapsiaan polvellaan ja kertoi näille tarinoita ihmeellisistä pikkumiehistä.